Merilinnut kyyhöttivät apeina pienen karin päällä, eikä delfiineitä ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Niitä tarkkaillut Louise istui markiisin alla pikku Delilah sylissään. Hän myös seurasi katseellaan miehensä Paulin rauhatonta liikehdintää. Dean önisi rattaissaan, luultasti hän oli taas kastellut vaippansa. Pikkulasten kanssa matkustaminen oli niin rasittavaa. Kohta Daisykin varmasti pelmahtaisi vaatimaan limonaadia tai ainakin ilmoittamaan, mitä muuan sveitsiläismies oli tehnyt. Daisy oli kuuden, Delilah kaksi ja Dean vuotias. Arpajaisista voitettu luksusloma oli ensin kuulostanut upealta ajatukselta, mutta sitten kun selvinnyt, että lentoliput piti itse maksaa ja lapsille piti hankkia passit, Cooperit olivat miettineet pitkään, pitäisikö lainkaan lähteä. Täällä nyt kuitenkin oltiin, avomerellä myrskyn silmässä. Louise pelkäsi itsensä ja perheensä puolesta. Aallot heittivät jo hiukan vettä partaan yli ja aurinkoa ei ollut näkynyt tuntiin. Louise oli yrittänyt saada aikaa kulumaan jutustelemalla viereisen penkin sveitsiläisnaisen kanssa, mutta keskustelu oli tyssännyt Miriamin kehnoon englannintaitoon ja Louisen kiinnostuksen puutteeseen. Louise huoahti tympääntyneenä ja rukoili pelastusta myrskystä.
    Miriami yritti pitää temppuilevaa kaksivuotiastaan Mortenia ojennuksessa. Hänen miehensä oli viskillä uusien lomatuttujensa Svenin ja Pertin kanssa. Morten koikkelehti kannella ja meni leikkimään vieressä istuvan rouvan pikkutytön kanssa.
   Miriami ei pelännyt vaahtoavaa merta, päinvastoin. Hän rakasti seikkailua ja harrasti syöksylaskua ja vuorikiipeilyä. Tai, oli harrastanut ennen Mortenin syntymää. Nykyään hän oli pahainen suklaata mussuttava kotirouva, jolla oli vetyperosidilla valkaistu muotipermanentti. Thaimaan-matka oli merkinnyt seikkailuntäyteisen elämän uutta alkua. Miriami antoi tuulen pörröttää kiharoitaan ja nautti sen uljaasta ujelluksesta.
   Miriamin haaveilut katkaisi laivapojan ilmoitus tuulen vaarallisuudesta ja käsky siirtyä markiisin alla sijaitseville penkeille istumaan. Kylläpä kaikki olivat totisen näköisiä! Nuorta naista alkoi kalvaa epäilys, että muut olisivat oikeassa puhuessaan vaarasta. Mutta, sätti Miriami itseään, vaarahan on aina viehättänyt sinua! Älä pelästy, et ole ennenkään tehnyt niin. Nauti, vielä kun voit! Miriami katseli ihmeissään, kuinka aallot kohosivat hetki hetkeltä korkeammiksi ja kuunteli, kuinka meren ärjyntä kuului aina vain lujempaa ja lujempaa. Kapteeni karjui jotain ilmeisesti kovinkin tärkeää raakalaudasta tehdystä pikku kajuutastaan.

Ensimmäinen valtaisa aalto kasteli lotjan reunukseen nojanneet Liljan ja Rolfin, ruotsalaisperheen samanikäisen pojan. Lilja pärski kotvasen verran merivettä suustaan. Se maistui mudalle. "Myrsky nostattaa pohjahiekan veteen, siksi tämä on näin pahaa", selitti Rolf ja Lilja mulkaisi häntä kiukkuisesti. Mistä tuokin kaiken tiesi? Kauaa ei Lilja ehtinyt Rolfia mulkoilla, sillä laiva-apulainen huuteli heitä lähtemään pois laivanpartaan luota. Juuri ajoissa, nimittäin heti, kun he olivat lähteneet, jättiläismäinen aalto pyyhkäisi laivan kannelle. Se vei mennessään Liljan jaloissa makaavaan limonaadipullon ja kasteli kaikkien jalat. Lilja huuteli ja etsi isäänsä sekaiselta kannelta. Meren ulvonta peitti kuitenkin kaikki äänet, niin vauvojen itkun kuin kapteeninkin karjumisesta käheän äänen. "Kaikki penkeille tai kannen alle! Tuuli yltyy, ottakaa kaikki tavaranne mukaan! Pukekaa lämpimät vaatteet ylle!" Lilja saattoi kuulla kuitenkin laivapojan hätäisen äänen vierestään. Nuorukainen tarttui häntä kädestä ja sanoi: "Vien sinut kannen alle, neiti, ettei tuuli puhalla sinua Borneolle." Apulainen vei Liljan konehuoneeseen. Siellä oli kuumaa ja polttoöljy haisi. Lilja riisui tuulipusakkansa ja aikoi kysyä apulaiselta, missä isä oli, mutta tämä oli jo tiessään.
   Konehuoneeseen saapuivat myös koppava englantilaisnainen ja hollantilainen pikkutyttö isänsä kanssa. Tyttö oli arviolta kahdeksanvuotias ja näytti pahoinvoivalta. Hänen isänsäkin kasvot vivahtivat hienoiseen vihreään. Englantilainen pyyhki otsaltaan hikeä hienostuneeseen silkkinenäliinaan ja hymähteli kiukkuisena. Lilja kaivoi eväitä pikkulaukustaan, mutta huomasi niiden kadonneen. Lipevä laivapoika sen sijaan mussutti kinkkukerrosleipää, juuri sellaista minkä Lilja oli aamulla pakannut itselleen. Mokomakin huijari, Lilja äkisi mielessään ja istuutui  puisen koksilaatikon päälle.
        
"Vene kallistuu, rajusti," huudahti Rebecca, joka oli jäänyt kannelle ihmettelemään myrskyävää merta. Hänen jalkansa lipesivät sateen liukastamalla puulla ja hän kaatui älähtäen. Sukkahousut ratkesivat polvesta ja ihoon repeytynyt haava tihkui kirkkaanpunaista verta. Calle ojensi kätensä vaimolleen, mutta kaatui itsekin, kun seuraava aalto vavisuttti pikku turistilaivaa. Rebecca kieri kannella ja yritti epätoivoisesti saada otetta kannen ulokkeista. Meri velloi raivoisasti ja aallot löivät laivan yli yhä uudestaan ja uudestaan.  Laiva oli kaatumaisillaan.
  Rebecca oli viimeinkin päässyt jaloilleen, kun se iski. Se pirstoi kaiken suunnattomalla voimallaan, tuntematta sääliä. Mikään ei jäänyt turvaan veden valtavalta voimalta.
  Hyökyaalto oli kaatanut laivan, rusentanut kuin keski-ikäinen mies kaljatölkin. Puunpalasia kellui kaikkialla. Lasipulloja kellui kaikkialla. Ihmiset olivat meren armoilla kaukana sivistyksestä ja pelastajista.
       Laivan ruori kellui kaiteenpalaseen tarrautuneen Rebeccan ohitse. Sen kolahtaminen Rebecan kasvoihin sai hänet valpastumaan. Rebecca pälyili ympärilleen ja tilanne alkoi pikkuhiljaa valjeta hänelle. Laiva on pirstana. Missä me olemme? Mitä on tapahtunut? Ovatko muut elossa? Kysymykset risteilivät hätääntyneen naisen mielessä. Rebecca katsahti ympärilleen ja näki vaaleatukkaisen tytön tarrautuneena puulaatikkoon. No, ainakin tämä oli hengissä, vaikka näyttikin sangen kylmettyneeltä ja kauhistuneelta. Rebecca tunnisti tytön siksi suomalaiseksi Liljaksi. Myrsky raivosi yhä, eikä Rebeccan ollut helppoa uida tai pysyä pinnalla. Hän sai merivettä suuhunsa ja kamppaili selvitäkseen. Vähitellen Rebecca havitsi muitakin pelastuneita. Ainakin laivapoika, englantilaisnainen ja muuan pikkupoika kelluivat aalloilla huitoen käsillään. Callea ei näkynyt. Kylmä pelko syöksähti Rebeccan sisuksiin. Se kuritti häntä, raasti hänen sydäntään kouristellen. Missä Calle on? Rebeccan sisin myrskysi aivan yhtä hurjasti kuin kesytön valtameri. Rebecca oli jo vajoamassa epätoivoon, kun hän kuuli kutsuttavan nimeään. Kutsuja oli Calle.
   
 Kao ui kohti pientä, märkää myttyä. Myttyä, joka päästi satunnaisia äännähdyksiä ja josta kurkottivat pienet, pulleat sormet. Kao oli taitava uimari ja taisi myös hengenpelastuksen. Lapsi olisi saatava turvaan, joten Kao nappasi kiinni hänen punaraidallisesta hellemekostaan. Tyttö oli ehkä kaksi-kolmivuotias ja itki lohduttomasti. Kao purskautti vettä lapsen keuhkoista ja alkoi hinata tätä kohti isompaa laivankappaletta. Siinä he voisivat levähtää hetken ja odotella pelastajia. Jos sellaisia olisi edes tulossa.
   Ensimmäistä kertaa koko uransa aikana Kao alkoi katua sitä, etttei ollut rekisteröinyt laivayritystänsä. Olihan maine levinnyt kuulopuheidenkin väliyksellä, ja viranomaistenkaan kanssa ei ollut tullut vaikeuksia. Olisiko pelastusta luvassa? Näkyisikö edes rantaa?
   Kao työnsi pikkuisen puulautan päälle ja tiiraili horisonttiin. Kuin ihmeen kaupalla hän havaitsi rantaviivaa, mutta se oli liian kaukana. He eivät jaksaisi uida niin pitkää matkaa, kun myrsky ei osoittanut laantumisen merkkejä ja kaikki olivat märkiä ja kylmettyneitä. Kaon ajatustyön katkaisi hirvittävä tuskanhuuto.  Se karkasi laivapojan huulilta. Poikaraukka oli saanut pitkän viiltohaavan kylkeensä ja suolavesi lisäsi sietämätöntä kipua. Onneksi poika ei ollut vaipunut shokkiin vaan ui tuskastaan huolimatta kohti Kaon ja pikkuisen tytön lauttaa. Se sai Kaon ajattelemaan muittenkin pelastamista. Olihan hän kapteenina vastuussa matkustajista. Sitäpaitsi Lotuskin kellui tuolla aalloilla, ehkä loukkaantuneena tai jopa hukkuneena. Kao sukelsi päättäväisenä tappaviin aaltoihin.
  Ensimmäisenä Kao löysi suomalaisen Liljan ja Rebecca-naisen hänen luotaan.  He kykenivät puunpalastensa avulla uimaan hylylle. Heiltä Kao sai myös kuulla pelastamansa tyttösen nimen, Delilah hän kuulemma oli. Rebeccan mies Calle löytyi myös ja tahtoi yrittää auttaa. Yhdessä miehet lähtivät taistelemaan aaltoja vastaan.

Patrick yritti kauhoa monimetrisen aallokon seassa eteenpäin ja löytää jonkun, edes jonkun, jotta hän tietäisi, ettei ollut ainoa henkiinjäänyt. Pahanmakuista suolavettä tuli jatkuvasti hänen suuhunsa, ja jalkoja särki uimisesta. Patrick ei ollut koskaan aiemmin uinut meressä, eikä edes pikku järvessä. Pojan käsiä alkoi jo väsyttää vimmatusta räpiköinnistä, ja isää ei näkynyt vieläkään. Isi! Isi! Patrick alkoi olla jo epätoivoinen, kun tunsi karheiden, päättäväisten käsien otteen vyötäröllään. Pelastus! Pelastaja oli saapunut! Olisiko se isä? Patrick huudahti ilosta ja meri ei tuntunut enää niin vihamieliseltä kuin heti sitten. Ilonpito katkesi kuitenkin, kun Patrickia puhuttelikin aivan vieras mies. Kieli oli yhtä outo kuin mieskin. Mies kietoi tanakat kätensä hänen ympärilleen ja rauhoitteli poikaa vieden tätä samalla kohti suurta puunkappaletta, jonka päällä istui muita ihmisiä: nainen piteli sylissän kirkuvaa pikkulasta, ja nuori mies makasi velttona Patrickia vanhemman vaalean tytön vieressä. Laivan kapteeni hinasi parhailleen kannenpalaselle nuorta poikaa. Pelastaja istutti Patrickin pikku lautalle ja syöksähti auttamaan ryvettyneen näköistä, ehkä joskus hienostuneelta näyttänyttä rouvaa. Jokin naisessa sai hymynpoikasen hiipimään Patrickin vakaville pikku kasvoille. Patrick nojasi takana olevan naisen olkapäähän ja nukahti...

     Ensimmäinen havainto, jonka Patrick teki herättyään, oli se, että lautta liikkui. Liikkui? Myrsky oli laantunut jo tuntuvasti, mutta silti hänestä tuntui, että he olisivat liikkuneet, niin kuin joku olisi vedellyt laivankappaletta näkymättömästä narusta. Karikko, johon vielä äskettäin olivat lähimmmät aallot hakanneet, olivat häipyneet näkyvistä, ja tilalla oli keltainen hiekkasärkkä. Silloin kaukana siintänyt ranta avautui nyt heidän eteensä.
" Merivirta! Jumalalle kiitos!" huusi mies Patrickin takana. Lautalle oli kertynyt lisää väkeä. Kaikki näyttivät likaisilta ja uupuneilta. Monella oli mustelmia ja naarmuja tai jotain pahempaa.
   Lauttapahainen karahti hietikolle ja ihmiset alkoivat valua rannalle. Patrick laahusti perässä, vaikka hänestä tuntui, että jalat olisivat metrilakua. Isää ei näkynyt. Miksi isi ei oo täällä? Isä? Isä! Hiekka oli pehmeää ja liukasta Patrickin jalkojen alla. Häntä väsytti niin kovin. Silmät tuntuivat lupsahtavan kiinni,  vaikka hän sitkaasti kuin robotti tallusti eteenpäin. Hänen edessään oleva englantilaisrouva tonki käsilaukustaan pahoin vettyneen nenäliinan ja pyyhki sillä hermostuneesti kasvojaan. Nainen tuhahteli välillä kauhuissaan ja kompuroi omiin jalkoihinsa. Patrickia alkoi taas naurattaa, vaikka isä olikin ties missä ja häntä väsytti. Olihan myrsky sentään jo hellittänyt otettaan, eivätkä aallot enää seitsenmetrisinä hakanneet heitä. Sen sijaan tuuli oli edelleen melko kova ja satoi kuin saavista kaataen. Kylmät väristykset kulkivat Patrickin selkärankaa pitkin. Vai että trooppista lämpöä.