Lilja Kukkola oli herännyt jo varhain aamulla nauttimaan toiseksi viimeisestä Thaimaan -lomapäivästä. Hän odotti innolla päivän laivaristeilyä ja mietti, mahtaisiko nähdä merellä valaita tai edes hylkeitä. Laiva lähtisi satamasta kahdeltatoista ja mikä parasta, Lilja saisi matkustaa kaksin isänsä Pertin kanssa ja hänen ei tarvitsisi sietää pikkusiskoaan tai kuunnella äidin hössötystä.
  Muitten herättyä hän meni aamupalalle, kävi äitinsä kanssa ostoksilla paikallisella torilla ja laittoi eväät matkaa varten. Tuulipusakan ja lenkkitossut Lilja pakkasi mukaan siltä varalta, jos merellä olisikin kylmä. Pertti katsahti rannekelloaan ja tokaisi: " Pitänee lähteä, kello on vartin yli yksitoista ja meidän pitää kävellä satamaan. Essi-sisko etsi vielä huivinsa, ja sitten lähdettiin.
  Satamassa puhalteli virkistävän viileä tuuli, joka teki tukahduttavan kuumasta auringonpaisteesta edes jotakuinkin siedettävän. Laiva, joka oli nimetty Lootuskukaksi omistajan nuoren vaimon mukaan, keinui lempeillä aalloilla ja sieltä kantautui iloisen rupattelun ääni, monien kielien kimara. Lilja nyrpisti nenäänsä satamassa leijuvalle eltaantuneen kalan löyhkälle. Hän astui Lootuskukan kiiltäväksi puunatulle puukannelle ja istahti kovalle, kirkkaanoranssille muovipenkille ja katseli, kun isä tinki nuoren paikallismiehen kanssa lippujen hinnasta. Mies oli komea ja hyvin nuori, auringossa paahtunut merenkävijä. Vaikka hän oli Liljaa ainakin viisi vuotta vanhempi, Lilja huomasi katselevansa Wu Taoksi itsensä esitellyttä nuorukaista ihastuneena.
  Laiva alkoi pikkuhiljaa täyttyä turisteista ja pian nuori mies, se sama, joka oli toiminut lipunmyyjänä, irrotti touvit laiturista ja ilmoitti huonolla englannilla laivan lähtevän. Lilja ja isä vilkuttivat Essille ja äidille, jotka lähteivät kävelemään kohti suurta toria. Pertti ohjasi tyttärensä raidallisen markiisin alla olevalle puupenkille ja tilasi Liljalle banaanilimonaadia ja kahvin itselleen. Kotvasen kuluttua pöydän äären istahti ruotsalainen pariskunta, joilla oli mukanaan Liljan ikäinen poika ja pikkuruinen tyttölapsi, ehkä vain vuotias. Vanhemmat kertoivat nimikseen Gunilla ja Sven Jönsson, poika esitteli itsensä Rolfiksi ja sisarensa Maritiksi.
   Perhe kertoi olevansa maailmanmatkaajia ja että he olivat jopa asuneet Japanissa ja Australiassa. He olivat käyneet ihmeellisissä maissa, seikkaileet niin Meksikossa kuin Islannissa ja tavanneet kirahveja ja virtahepoja Keniassa. Perheen isä oli ruotsalaisen matkatoimiston omistaja ja kävi aina perheensä kanssa katsastamassa kohteet, ennenkuin alkoi järjestää matkoja niihin. Hänellä oli matkalaukku, joka oli liimailtu täyteen värikkäitä tarroja kaikista maista ja maailmankolkista. Lilja kuunteli hölmistyneenä kertomuksia. Hän oli kuvitellut olevansa oikea maailmanmatkaaja, olihan hän matkaillut Mallorcalla, Ruotsin-laivalla ja autolomalla Keski-Euroopassa. Mutta vielä mitä! Jönssoneihin verrattuna hän oli pelkkä pahainen kyläharakka. Liljaa alkoi kismittää, ja hän meni muka kiikaroimaan merilintuja veneen laidalle, mutta oikeasti hän kehitteli mielessään tarinoita, joita voisi kertoa seuraavalle pöyhkeilijälle.

    Turistilaivan omistaja, nuori mies nimeltään  Kao Wo Hing, nojaili tyytyväisenä pikku turistipurtilonsa ruoriin. Laiva oli täpötäysi, ja turisit ostelivat kahviosta juomia ja aurinkorasvaa paahtavan päivän varalle. Kaon liiketoimet olivat sujuneet viime aikoina mainiosti. Lännestä oli suorastaan pursunnut maksavia asiakkaita, jotka tahtoivat tulla laivamatkalle katselemaan kauniita maisemia ja luonnon ihmeitä. Nyt hänellä oli jopa ollut varaa palkata laiva-apulainen, josta kyllä oli ollut paljon hyötyä. Wu Tao oli keventänyt Kaon ja hänen vaimonsa Lotuksen työtaakkaa kovasti, ja hän vaati palkakseen ainoastaan ylläpidon ja nukkumasijan. Näillä tuloilla Kao sai varmistua siitä, että hän voisi tulevaisuudessa elättää vaimonsa ja pienokaisen, jonka Lotus synnyttäisi muutaman kuukauden kuluttua.
        Kao käänsi laiskasti ruoria, sylkäisi yli partaan ja alkoi hyräillä isältään oppimaansa härskiä merimieslaulua. Hän saattoi kuulla, kuinka Lotus palveli turisteja ja opasti heitä katselemaan delfiiniparvea, joka leikki riemuissaan kello kahdessa. Kaukana horisontissa seilasi muutama mustanpuhuva pilvi, mutta  Kao ei ollut huolissaan. Nyt oli ihana joulukuinen päivä, ilma oli paratiisimainen ja afäärit kukoistivat.  Muutama satunnainen kuuropilvi ei voinut haitata mitenkään, merellä oli niin upeaa, että Kaosta tuntui melkein pahalta ansaita rahaa työstä, josta hän niin kovin nautti. Matkailijoiden lasten riemukkaat kirkaisut delfiinien hyppiessä saivat Kaon suorastaan loistamaan onnesta.

Rebecca katseli laivanpartaalta alas turkoosiin mereen. Juuri laivan kyljessä purjehti suuri, valkoinen meduusa, joka levitteli lonkeroitaan ja rihmojaan veteen. Vielä kymmenen vuotta sitten Rebecca oli ollut tavallisen norjalaisperheen toiseksi nuorin lapsi, josta oli odotettu tulevan Volvon tehtaan työläinen tai sellaisen vaimo. Vaan ei. Kuusi vuotta sitten Rebecca oli kohdannut Callen, yritteliään oslolaisnuorukaisen. Yhdessä he olivat alkaneet tuoda maahan riisiä. Nytkin he olivat työmatkalla Thaimaassa, ja koska Calle oli yrityksensä johtaja, hän oli saanut keploteltua vaimonsa mukaan.  Sinä päivänä olisi kuulunut olla riisinviljelytiloilla vierailua, mutta Calle oli tavannut edellisenä iltana satamakapakassa Lootuskukan omistajan, Kao Wo Hingin, ja yhdessä juopuneet miehet olivat sopineet laivamatkasta. Siispä sinä aamuna Rebecca oli pukenut ylleen heleänvihreän, hienoimman hameensa ja thaimaalaisen olkihattunsa, jonka hän oli ostanut edellisenä päivänä torilta.
    Calle jutteli niitä näitä tapaamansa englantilaisen pariskunnan kanssa. Hän ihmetteli, miten nämä kaksi ihmistä saattoivat olla tylsistyneitä näin ihmeellisellä matkalla. Mainingit hellivät purtilon laitoja ja kaukana näkyi delfiinien hyppiviä hahmoja aaltojen seasta. Taivaalla näkyi vain muutama pilvi, ja tuulenvire puhalteli niitäkin pois näköpiiristä. Mitä siitä, vaikka ne olivatkin tummanpuhuvia. Tuskinpa ne päälle tulisivat.

Roger Holmes kuunteli puolella korvalla gorillan näköisen norjalaisjuntin höpinää. Mies se sitten jaksoi paasata. Alice ja hän olivat nyt kauan kaivatulla lomalla Thaimaassa, vaikka matka olikin maksanut Rogerin monen kuukauden palkat. Hän ujutti kätensä vaimonsa vyötäisille ja kuiskaili hiljaa tämän korvaan. Alicen yllä oleva kaunis, villikuosinen uutuusmekko hulmusi viehkeästi merituulessa. Roger oli jättänyt pukunsa takin hotelliin, ja hän alkoi pian toivoa, että kiiltonahkakengät ja pitkät prässihousut olisivat myös jääneet hotellihuoneen saranoista narajavaan vaatekomeroon. Hänellä oli todella kuuma, joten hän heitti knallihattunsa ilmaan. Tuulenpuuska tarttui siihen, pyöräytti sen muutaman kerran ympäri, nosti korkealle ilmaan ja viskasi mereen. Norjalaishoukka ei edes huomannut tätä ikävää tapahtumaa, vaan kyseli jatkuvasti Englannin teemarkkinoista. "Sitä teidän Earl Grey -laatua voisi tuoda Norjaankin. Sehän jo haiskahtaa hyvältä bussiness-hommelilta, eikös juu?" Calleksi itsensä esitellyt raakalainen kertoili, eikä Roger enää lainkaan ihmetellyt, miksi miehen taloustilanne ei ollut niin hyvä.
"Delfiinejä, katsokaa", kiljui ehkä kahdeksanvuotias poika laivan partaalta. Isä painoi kätensä pojan suulle. "Ei kaikesta tarvitse huudella, kyllä ihmiset itsekin näkevät", hän sanoi ja pörrötti Patrickin hiuspehkoa. Poika katseli ihmeissään näiden pikku valaiden leikkiä. Donald oli onnessaan, kun Patrick iloitsi viimein jostakin. Melkein vuosihan siitä jo oli, mutta poika kaipasi yhä äitiään, joka oli lähtenyt toisen miehen matkaan ja vieläpä Australiaan asti. Donald oli lähtenyt vaimonsa perään, mutta hän oli saanut kuulla Sydneyssä, että Mary oli jo muuttanut pois maasta. Minne, sitä ei tiennyt kukaan. Donald oli nostanut tililtään lisää rahaa ja lentänyt poikansa kanssa Thaimaahan, jotta voisi rauhoitella hermojaan ja toipua vaimonsa aiheuttamista kärsimyksistä hänelle ja pikku Patrickille.
    "Isi, onko tuo semmoinen cumulus-pilvi?" kysäisi Patrick ja osoitti lokkien täplittämälle taivaalle. "Ei, ei ole. Se on sadepilvi", sanoi Donald valheellisesti. Hän oli ammatiltaan  meteorologi ja tiesi heti pilven nähdessään, että se oli trooppinen, raju myrsky, muttei halunnut huolestuttaa lasta tai muita matkustajia. Hän kuitenkin käveli pois laivan partaalta ja päätti lähteä varoittamaan kapteenia. Hän toivoi, että henkilökunta ymmärtäisi englantia, sillä Donald ei osannut muita kieliä lainkaan. Hän ei yksinkertaisesti tarvinnut muita kuin kotikieltään, koska hän oli periamerikkalainen, perinteinen mies.
Herman ja Anne kävelivät laivan kannella pikku Lisettensä kanssa. Lisette silmäili pelastusvenettä juuri sillä tavalla kuin pienet lapset katsovat jotain, joka kielii vaarasta. Hollantilaisperhe oli juuri poistunut kapteenin pitämästä pikku tiedotustilaisuudesta. Matkustajia oli siellä varoitettu lähestyvästä rajuilmasta, joka saattaisi aiheuttaa kovaa merenkäyntiä ja ehkä jopa yöksijäämisen lähimpään saarelaiskylään. Herman ei uskonut, että kapteeni puhui ihan totta. Kaikkihan saattoivat nähdä, että asutusta eikä edes saaria näkynyt mailla halmeilla. Varmuuden vuoksi hän oli kuitenkin käskenyt Lisetten syödä pahoinvointipillerin ja laittamaan collegepuseron päälle. Herman pelkäsi pahoin, että taivaan peittämistä mustista pilvistä olisi todellista vaaraa. Hän aavisti, että laivamatka saattaisi muuttua vaaralliseksi noiden pilvien myötä. Herman kuvitteli perheensä hytisemässä pikkuruisessa pelastusveneessä ja se sai hänet kertomaan epäilyksistään Annelle. " Taas sinä ajattelet pahinta, etkö osaa rentoutua edes lomalla? Työsi hälytyskeskuksessa on saanut sinut vainoharhaiseksi," Anne tuhahti ja karisti tupakkansa tuhkat mereen. Lisette oli tarrautunut isänsä käteen ja hänen pilkullisessa hellehatussaan oli muutama sadepisara. Anne katsahti merelle. Aallot olivat kohonneet vaahtopäisiksi ja pilvet peittivät auringon. Raskaat, tummanharmaat ukkospilvet.  Ne saivat Annenkin pusertamaan kätensä tiukasti laitakaiteeseen ja vilunväreiden aalto pyyhkäisi hänen lävitseen.