Lilja ja Rolf heräsivät vierekkäin lehtikatoksen suojista. Lilja nousi ylös nolona.
Hänen vaatteensa olivat märät ja raskaat ja häntä palelsi. Hän ihmetteli, miten oli voinutkaan joutua tällaiseen paikkaan, kunnes muisti myrskyn ja rantautumisen, kuinka hän oli tuupertunut hietikolla ja hänet oli raahattu... ilmeisesti tänne. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki Rolfin lisäksi majassa muitakin ihmisiä. Voileipärosvo, pikkuinen tytöntyllerö ja hienostuneessa leningissä keikistellyt hapannaama nukkuivat rauhallisesti, mutta mehubaarin raskaana oleva tarjoilija ja isä rupattelivat pientä lasta keinuttavan nuoren kiharahiuksisen eurooppalaisnaisen kanssa.
   Isä! Lijan mieleen tulvahti suolanmakuisia muistikuvia siitä, miten hän oli huudellut isää ja vain meren pauhu oli vastannut. Siinä isä sitten olikin, ilmielävänä värjöttelemässä räiskyvän nuotion loisteessa, liekkien valo punareunaisista silmistä heijastuen. Näky oli kauniimpi kuin lumoavinkaan kukka.
  Isä huomasi Liljan ja kohotti katsettaan. " Ai, heräsit jo. Tule nuotion ääreen, se lämmittää sillä välin kun me odotamme pelastajia. Joudumme ehkä odottelemaan pari päivää, ja sinun on parasta olla saamatta nuhaa siinä ajassa!"
 Lilja ei tiennyt mitä vastata. Toki hän oli helpottunut nähdessään isän olevan kunnossa, muttei tohtinut ruveta vuodattamaan tuntojaan vieraiden ihmisten edessä. Onneksi pian pääsisi siskon luo ja äidin turvalliseen syliin. Liljan silmät tuntuivat olevan täynnä jotakin kuumaa, ja pian se valui poskillekin. Entä jos hän ei enää ikinä näkisikään siskoa, tai äitiä? Entä jos he jäisivät tänne nalkkiin? Isä tuntui arvaavan Liljan ajatukset ja tarjosi tälle syliään. Lilja empi hetken, mutta sujahti sitten isän merilevältä ja väsymykseltä haiskahtavaan otteeseen. Isäkin tärisi. "Miten te saitte tulen aikaan?" Lilja ihmetteli ja isä naurahti. "Osaako joku sytyttää sen ilman tikkuja?" Isä hymyili entistä leveämmin. "Tyttöseni, tulitikut löytyivät laivapojan taskusta. Luojen kiitos nulikka vetää sätkää!" Liljakin yritti nostaa suupieliään ylöspäin, mutta ne eivät nousseet. Miksi isä yritti olla niin iloinen? Luuliko hän, että Lilja menisi samaan vipuun kuin taaperoikäiset lapset, joille tämä tuntui olevan kuin suuri seikkailu?

Louise yritti niellä itkua ja hätäännystä. Hän oli kantanut Delilahin omin käsin miesten rakentamaan tuulensuojaan, ja tyttö nukkui nyt rauhallisen näköisesti. Deankin tuhisi siskonsa vieressä. Mutta missä oli Daisy? Myrskyn rikkoessa aluksen Louise oli napannut Deanista kiinni ja uinut tämä otteessaan  etsien jotain, johon tarrautua. Hän oli löytänyt pikku lautalle, jonne muutkin törmäyksestä selvinneet oli tuotu. Meri oli raivonnut, ja Louisella oli ollut täysi työ pitää itsensä ja Dean kiinni raakapuulautalla. Paulkin oli ilmaantunut lautalle, ja Louisen sydän oli keventynyt hetkeksi. Vaan sitten Paul oli pudottanut pommin; Daisya ei ollut näkynyt missään. Paul oli luvannut vaimolleen tuoda esikoisen nopeasti takaisin ja lopuksi mies oli vielä suikannut suukon Louisen poskelle. Nyt Paulista ei ollut kuulunut pihaustakaan moneen tuntiin, ja Louisea alkoi toden teolla pelottaa. Ei olisi mikään ihme, jos tyttö ja mies olisivat hukkuneet myrskyssä. Louise niiskaisi. Miten hän voisi elää ilman Paulia ja eloisaa, uppiniskaista Daisya? Miten hän selviäisi kaikkein tavallisimmistakin asioista elämässä, kuten lasten nukkumaan laittamisesta, jos yksi sänky olisi lastenkamarissa tyhjä? Miten hän voisi keittää aamulla kahvia vain yhdelle, kun kaikkia kuppeja olisi kaksi samanlaista? Ei tuollaista saanut ajatella.Paulkin vain nauraisi vaimonsa höpsöille kotkotuksille. Louise torjui kaikin mahdollisin voimin pahat aavistukset ja pakotti itsensä nousemaan ylös ja katsomaan kuuta, joka hiljalleen ja nurin päin nousi palmunlehvien yläpuolelle. Suuri nuotio roihusi kurotellen pimenevää taivasta kohti. Pian tulisi säkkipimeää, eikä Paulia näkynyt vieläkään. Mustanpuhuva meri aaltoili kuin uhaten ja vetistä räkänaurua hekottaen.
   Delilah heräsi parkaisten, ja sai Louisen taas valpastumaan. Jokin kahisti lehtiä majan lähellä. Hänhän oli juuri ennen lomailemaan lähtöä lukenut tiedelehdestä pikkulasten telepaattisia kykyjä koskevan artikkelin. Voisiko pensaikossa rapistelija olla Paul? Louisen toiveikas sydän alkoi läpättää.
  Tulijasta uhkui ainakin vahva merellinen lemahdus, pistävä cocktail merilevää ja kastunutta kangasta. Se ei siis ole mikään viidakon vaarallinen otus, tuumi Louise huojentuneena. Hän katseli kuin haukka pienilehtisen, tummamarjaisen pensaan taustaa. Näkyviin raahautui mitä omituisin ihmismutantti; sillä oli tavalliset pää ja jalat, mutta keskiruumis oli liian leveä ja hartiat toispuoleiset. Louise tuijotti epäuskoisena tuota hirviötä. Hän koppasi vielä unisen Delilahin syliinsä kiiresti. Hahmo lähestyi huohottaen ja yhtäkkiä tervehti nuotiolla istuvaa kapteenin rouvaa. Louise tajusi, ettei kyseessä ollut mikään hirviö, vaan itse kapteeni kantaen jotain raskasta. Mies laski taakkansa maahan ja hänen vaimonsa huudahti jotakin kauhuissaan.

"Ruumis!" Lotus kiljaisi epäuskoisena. Hän käänsi katseensa pois maassa makaavasta kuolleesta miehestä. Kao katseli surullisena vaimoaan.
"Hän oli rannalla, tästä muutaman sadan metrin päässä. Oliko hän lautallamme mukana?" Lotus nyökkäsi kerran hyvin vaimeasti, ja Kao näki hänen vapisevan. Hänen omat kätensäkin tärisivät. Eivätkä todellakaan siksi, että olisi ollut kylmä. "Kuka hän on?" Kao kysyi vielä. Lotus näytti jo todella pahoinvoivalta. "Niiden kolmen pikkulapsen isä", Lotus kuiskasi hiljaa, niin etteivät majassa olijat voineet mitenkään kuulla. "Tuolla hänen vaimonsa istuu, tyttö sylissä. Miten me voimme kertoa hänelle tämän? Kun heiltä oli kateissa se pieni tyttökin", Lotus jatkoi ja lisäsi muutaman kuivan ajopuun palasen nuotioon. "Pidetään huomenna hautajaiset", ehdotti Pertti, joka istui Lotuksen vieressä. Hän oli kyllä kuullut pariskunnan puhuvan, muttei ollut ymmärtänyt sanaakaan. Lilja kökötti hänen sylissään kuin kaninpoikanen, tytön sydän pamppaili ja hän vapisi rajusti. Pertti otti Liljan kädestä kiinni. Tyttöraukka oli mennyt jäämään nuotiolle, vaikka Pertti oli pyytänyt häntä menemään uudestaan nukkumaan. Pertti katsahti vaistomaisesti rannekelloaan. Sen ympärille oli kietoutunut ruman ruskea merilevä. Hän puisti levän pois ja yritti tihrustaa pientä kellotaulua. "Puoli kolme Suomen aikaa", mutisi Lilja. Kello oli siis pysähtynyt siihen hetkeen, kun haaksirikko tapahtui. Nyt oli luultavasti ainakin kuusi tuntia, ellei enemmänkin aikaa siitä, kun Pertti, Kao ja muutama muu mies alkoivat rakentaa katosta. He saivat sen melko nopeasti valmiiksi, yksinkertainen kun se oli. Pertti oli kantanut Liljan katokseen nukkumaan, ja jäänyt itse tarkkailemaan tilannetta ja pitämään tulta yllä. Kapteenin vaimokaan ei ollut mennyt nukkumaan muitten mukana, vaan hän oli istahtanut nuotiolle ja oli istunut siinä samassa paikassa siitä saakka. Kapteeni Kao ja norjalainen jässikkä olivat lähteneet etsimään niitä muutamaa, jotka eivät olleet ilmaantuneet pelastuslautan mukana rannalle. Norjalainen oli tullut takaisin noin tunti sitten, eikä hän ollut nähnyt vilaustakaan kenestäkään. Sen oli melkein voinut arvata, sillä sellaisessa merenkäynnissä ihminen oli heittelehtinyt sinne tänne ja edestakaisin. Kao oli palannut juuri äsken kuollut mies mukanaan. Perttiäkin kauhistutti hiukkasen; mitä kaikkea he joutuisivat vielä kokemaan ennen pelastajien tuloa? Miten vainajan näkeminen saattoi vaikuttaa Liljaan? Pertti huomasi tytön nukahtaneen jälleen ja päätti itsekin mennä makoilemaan. Hän raijasi Liljan katokseen, asettui itse tyttärensä viereen ja nukahti lähes tulkoon heti. Tulen loimussa näkyi enää kolme hahmoa: Kao, Lotus ja ikiuneen vaipunut Paul.