Miriami havahtui auringon ensi säteiden räkötykseen. Taivas oli täysin pilvetön, ja ilma oli samanlainen kuin eilen aamulla. Täydellinen. Ei olisi voinut silloin uskoa, mitä iltapäivällä tulisi tapahtumaan. Miriami veti ylleen villatakkinsa ja sitoi sandaalien nauhat kiinni. Majasen eteen oli sytytetty nuotio, kun hän oli mennyt nukkumaan, ja nyt siitä oli jäljellä enää muutama punainen, hehkuva piste mustassa hiilessä. Miriami kiskoi matalasta palmusta muutaman kuivahtaneen lehvän, ja alkoi pilkkoa niitä pieniksi sytykepaloiksi. Hän laittoi palat nuotion rippeisiin ja puhalsi. Ei tapahtunut mitään. Miriami veti keuhkonsa täyteen kosteanlämmintä ilmaa ja puhalsi uudelleen niin että sadun paha susikin olisi ollut kateellinen. Keltainen lieska välähti lehtien välissä. Tulta! Miriami kasasi kaikki lehdet paikkaan, jossa tanssi alati kasvava liekki. Hän oli melko ylpeä itsestään. Tämä seikkailuhan alkoi hyvin. Istumapöllin takaa löytyi ajopuun pökkelö. Miriami katkoi siitä latvan ja asetteli tuleen. Jokohan pian Morten ja Bernhard, se unikeko, heräisivät? Miriami käänsi katseensä kohti nousevaa aurinkoa ja tervehti sitä mielessään. Hän ei osannut sanoa, oliko tämmöinen ekstra hyvä vai paha lisä lomanvietossa. Olihan hän aina janonnut jotain jännitystä tylsän turvalliseen ja tavalliseen elämäänsä! Nyt pitäisi nauttia, kuitenkin pian saapuisi helikopteri ja rannikkovartioston vene viemään heidät pois. Jos Morten ei olisi ollut mukana, Miriami olisi jopa voinut ajatella tänne jäämistä. Miriami lakkasi unelmoimasta, kun majasta alkoi nousta naisen hahmo. Ei tämä aamu kuulunut pelkästään minulle, Miriami sätti itseään. Nainen tuli nuotiolle ja asetti lämmenneelle rantahietikolle, tulen viereen, hameensa kuivumaan. Miriami tunnisti vieruskaverinsa norjalaiseksi Rebeccaksi. "Huomenta", Rebecca sanoi huonolla englannilla. "Huomenta vain. Onko siellä muita hereillä?", kysyi Miriami. "Eipä kai. Lapsi vain parkui, siinä minun lähellä", kertoi Rebecca. "Kaunis paikka tämä", Miriami lausahti ja viittoili koko rannan suuntaan. Kun he olivat saapuneet, oli satanut rankasti eikä kukaan ollut tarkemmin silmäillyt rantaa, jolla he olivat. Nyt oli aikaa katsella ympärilleen. He olivat nyt ainakin kilometrin mittaisen, valkoisen hiekkarannan keskellä. Hiekan jälkeen tuli muutaman metrin vyöhyke pitkiä, täydellisiä kookospalmuja, ja sen jälkeen alkoi sankka pusikko täynnä ties mitä kasveja ja ötököitä. Sinne Miriamilla ei erityisemmin tehnyt mieli. Rebecca nyökytteli päätään.
   Majasta vääntyi taas ylös muutama ihminen, tällä kertaa kaksi aikuista ja noin kahdeksanvuotiaan kokoinen lapsi. Aikuiset rupattelivat keskenään englanniksi ja poikalapsi oli kumartunut kevyesti ja tuijotteli merilevän peitossa olevia, mustia lenkkikenkiään. Toisen aikuisista Rebecca tunnisti ruotsalaiseksi Sveniksi ja toinen, ainakin korostuksesta päätellen, amerikkalaiseksi. Amerikkalaismiehellä oli ryvettynyt havaijipaita ja surumielinen, alistunut ilme. Tropiikin hyttyset olivat yön aikana iskeneet miehen vaaleaan hipiään ja siinä punoitti nyt ilkeännäköisiä paiseita ja paukamia.
  Sven yritti selvästikin piristää jenkkiä, mutta hän ei nauranut Svenin kaskuille, joten tämä hymyili vain vaisusti ja vaikeni. Joukko jatkoi matkaa hiljaisuuden vallitessa. Pieni poika tarttui amerikkalaismiehen käteen ja kuiskasi jotain.
   "Hei, te kaksi siellä, tulkaa nyt pian rannalle, tuon veteen rojahtaneen palmun juurelle. Siellä on jonkinlainen kokous meneillään," laivapoika kehotti hermostuneesti solkaten. Miriami näki, että nuorukaisen kylki oli sidottu Rolfin punaisella Beatles-paidalla ja hän pelkäsi pahoin, että kääreen alta paljastuisi häijynnäköinen, ajetttunut haava. Haju, joka pojasta uhkui, ei ainakaan hälventänyt epäilyksiä. Miriami nyökkäsi pojalle ja vastasi: " Tulemme sinne heti."

       Kaoa hermostutti kovasti. Ehkäpä hautajaisten ja kokouksen järjestäminen ei ollutkaan ollut mikään loistoajatus. Jotain tietoa asiakkaille kuitenkin oli annettava, ja kuuluihan Paulin päästä kunnolliseen lepoon ettei hänen henkensä vaivaisi heitä vaan saisi rauhaisan levon. Jos tällä villiintyneellä seudulla rauhasta voitiin puhua; myrskyt raivosivat harva se viikko ja villit pedot laukkasivat samettisissa öissä tuoretta verta janoten. Toivottavasti pelastajat kiirehtisivät!
    Kaon mietteet katkaistiin, kun äreän näköinen eurooppalaismies käveli kohti puhisten ja lyhyitä, hienostuneesti ja moitteettomasti leikattuja viiksiänsä sivellen. Tuo hivenen salonkikelpoiseksi hiottua sarvikuonoa muistuttava ilmestys suorastaan tihkui kärsimätöntä inhoa ja ärtymysta. Juuri, kun Kao oli aloittelemassa kohteliasta keskustelunavausta miehelle, tämä sysi hänet syrjään ja aloitti kantavalla, tärkeilevällä äänellä lipevän puheenpoikasen jo paikalle kerääntyneille ihmisille: "Hyvät kanssakävijät! Meitä on kohdannut suuri epäinhimillisyys tänä kauhun päivänä - itse asiassa eilen, mutta teemmehän me kaikki pieniä erehdyksiä," mies väläytti epäsiistin ja läpinäkyvän markkinointihymyn, joka kuvotti Kaoa. " Jatkaakseni, niin, vaikka tällainen tragedia kosketti meitä jokaista, eräät eivät kyenneet toimimaan asian edellyttämällä tavalla. Ottaisimmeko esimerkkinä kapteenin? Hän ei ole vieläkään järjestänyt asianmukaista informaatiotilaisuutta, ja hänen toimintansa ei vastannut Britannian kunnianarvoisan kuningattaren säätämää kapteenin auttamisvelvollisuutta onnettomuustapauksessa. Haavoittuneet eivät ole päässeet sairaalahoitoon, merkkitulta tai savupatsasta ei ole järjestetty pelastajien töiden helpottamiseksi. Puhumattakaan kriisiavusta tai vainajan kristillisestä pyhittämisestä. Tällaisessa valitettavassa tapauksessa kapteenin olettaisi nimittävän jonkun vastuullisemman henkilön, korvausta vastaan tietysti, yleistä mielipidettä apuna käyttäen hoitamaan asioita niiden vaatimalla tavalla. Ehdottaisin, että-" mies papatti, kunnes ruotsalaisen pojan vinkuva ja tärisevä ääni lävisti nasaalina tasaisen virran: " Et voi väittää mitään tuollaista," poika raakkui heikolla englannilla. " Kapteeni pelasti monien hengen omaansa uhmaten ja nyt sinä  vain haukut häntä!  Mitäpä teit itse, paksu virkamies? Lähinnä keskityit oman rasvaisen nahkasi säästämiseen ja mitä pelastamiseen tulee, sinun suurin saavutuksesi sillä saralla oli eukkosi helminauhan löytäminen. En yhdy mielipiteeseesi!"  ruotsalainen sylkäisi kohti puhujaa. Muutamat  taputtivat ja vislasivat. Rebecca solkkasi norjaksi ylistystä pojalle. Poika näytti hetken hämmentyneeltä, ikään kuin olisi itse kummastellut omia sanojaan, ja luikki sitten isänsä selän taakse piiloon. Kao näytti saaneen äänensä takaisin ja hän aukaisi viimein suunsa. "Me olemme pitäneet nuotiota yllä koko yön, mikä merkkituleen tulee. Ensiapua annetaan kyllä sen mukaan, mitä osataan, mutta siihen välttämätöntä tarpeistoa ei ole. Ja ehdotuksesi asioiden hoitoa koskien, te ette ainakaan tule pääsemään päättämään, sillä täällä on monia kokeneita luonnossa liikkujia, ja heitä tulemme tarvitsemaan. Siis, meillä on paljon tehtävää!" Kao puhkui ja väkijoukko mumisi hyväksyvästi. Norjalaismies viittoi itselleen puheenvuoroa ja aloitti sitten voimaakkaasti murtavan puheen: "Meillä on täällä kuollut ihminen. Haudatkaamme hänet ensin ja yrittäkäämme sitten pelastautua!" Pian ilmassa huiski huitovien käsien armeija, kun jokaisella tuntui olevan jotain painavaa sydämellään. Kao astui ihmispiirin keskellä olevalle laakealle kivelle ja pyysi huomiota. "Ihmiset! Meidän on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Ensimmäinen kysymys: Kuinka monta matkustajista on kuollut tai kadonnut?" Pari kolme surullisen näköistä nosti kätensä, Louise yhtenä heistä. Kao antoi hänelle vuoron puhua. "Mi-minun mieheni ja 6-vuotias tyttäreni katosivat myrskyssä, eikä heistä ole kuulunut mitään. Onko teillä antaa minkäänlaista tietoa heistä, elävinä tai kuolleina?" Nainen niiskaisi kuuluvasti ja heijasi pientä poikaa, melkein vauvaa, sylissään. Kao luuli oksentavansa. Miten hän oli saattanut tuoda nämä ihmiset näin kauheaan tilanteeseen? Nyt hänen oli vähintään pidettävä heistä hyvä huoli. Nainen katsoi Kaoa kuin tämä olisi voinut muuttua hänen kuolleeksi miehekseen ja kadonneeksi lapsekseen. Totuus pitäisi kertoa. Kao laski päänsä alas. "Löysin eilen rannalta miehen ruumiin. Hänellä oli ruskeat hiukset ja vihreä, hihaton paita yllään", hän sanoi. Naisen kasvot muuttuivat ensin valkeiksi, sitten hän lyyhistyi ja peitti kasvonsa vapaalla kädellään. Lotus kietoi kätensä hänen ympärilleen ja talutti Louisen kauemmas piiristä. He istuivat majan reunalle, ja sitten Kao käänsi katseensa.

Väkijoukko seisoi iäneti kovalla työllä kaivetun hautakuopan edustalla. Pertti ryki vakavan näköisenä kurkkuaan ja aloitti. "Tähän siunaamme tänään Paul Edward Cooperin, perheenisän ja poliisin. Nukkukoon hän rauhassa maan povessa, ja antakoon Jumala hänen vaimolleen ja kahdelle lapselleen voimia jatkaa ja elää. Tuntekoon koko Englanti tämän surun päivänä, ja liehukoon nyt liput puolitangossa, vaikka meillä ei lippuja saatikka tankoja olekaan. Kunnioittakaamme Paulin muistoa hetken hiljaisuudella", hän sanoi ja risti kätensä resuisen paidan päälle. Kao, Calle ja Sven alkoivat lappaa maata takaisin kuopan päälle, aivan hiljaa. Louise istui kaatuneen puun rungolla täysin hajonneen näköisenä. Lotus piteli sylissään hiukan rimpuilevaa Deania, ja Delilah seisoi tanakoilla pikku koivillaan haudan reunalla hoippuen. "Isi. Isi! ISI!" Moni kuului nieleskelevän itkua, ja Pertti alkoi taas puhua kumisevalla äänellä, aivan kuin hänen henkensä ei olisi ollut puheessa mukana. "Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Tämä oli Jumalan tahto. Meidän pitää vain jatkaa elämää, minne se ikinä sitten viekään", hän sanoi ja painoi sitten päänsä. Ihmiset vilkaisivat Paulin levollisia kasvoja vielä viimeisen kerran ja kulkivat vakavina pois.